Alice in Wonderland :: (the only way to achieve the impossible, is to believe it’s possible)


:: SOILERIEN taholta pientä juonenkertausta odotettavissa…

Otin lauantaina kaiken ilon irti tyhjästä talosta ja avopuolisottomasta illasta eli herkuttelin opiskelun sijaan runsaalla omalla-ajalla; toisin sanoen mustikkamaidolla, Cosmopolitanilla ja tietenkin niillä leffoilla, jotka kanssaeläjää eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa. Ah, luksusta!

Kyseisen illan erikoisena toimi Disneyn tuottama ja TIM BURTONIN ohjaama ALICE IN WONDERLAND (2010)  eli suomennettuna LIISA IHMEMAASSA, jonka pääosissa nähdään Burtonille uskolliseen tyyliin mm. Johnny Depp sekä Helena Bonham Carter.

Leffan perusidea on tuttu kaikille niille, jotka ovat ikinä törmänneet tähän klassiseen tarinaan joko kirjan tai Disneyn piirretyn muodossa (itselleni pelkästään jälkimmäinen on tuttu) — joskin Burton, kuten aina, on lisännyt tähänkin klassikkoon omat mausteensa.

Jokatapauksessa, Alice (niin, Liisa eli Mia Wasikowska), joka elokuvan aloittavassa, ihanan synkän makuisessa kohtauksessa on vasta pieni tyttö, on hetkessä kasvanut jo nuoren naisen ikään  – juuri siihen ikään, jolloin tytön odotetaan menevän naimisiin ja pyöräyttävän lapset.  Tämä, eikä kättä pyytävä sulho, kuitenkaan innosta Alicea missään määrin  – varsinkaan kun silmänurkassa vilahtelee tuon tuosta se lapsuuden unista tuttu vaatetettu kani. No, tästähän pääsemme suoraan itse Ihmemaahan (tietenkin kaninkolon kautta!).

Heti elokuvan alussa meille selviää, että Ihmemaan asukit -jotka ovat jakautuneet Punaisen Kuningattaren ja Valkoisen Kuningattaren kannattajiin- ovat epätoivoisesti etsineet Alicea, koska tämän (eeppisenä?) kohtalona on surmata Punaisen Kuningattaren  Jabberwocky ja näin pelastaa kansa  ilkeän tyrannin alaisuudesta. Huomionarvoista on se, että Jabberwocky eli Pekoralisti-hirviö, joka  minulle oli aivan uusi elementti, on saanut nimensä itse Lewis Carrollin  kirjoittamasta Pekoraali-ruonosta.

Tähän väliin on pakko sanoa, että vaikka elokuva oli burtonmaisesti visuaalisesti  erittäin näyttävä, itse tunsin oloni hieman pettyneeksi, varsinkin Jabberwocky jätti täysin kylmäksi. Liekö syynä tämä uusi 3D-villitys, mutta minä ainakin jäin kaipaamaan sitä ”vanhojen” leffojen kauneutta… argh, miksei edes hevoset voineet olla oikeita HEVOSIA?!

Juonen koin suhteellisen hataraksi (ottaen huomioon elokuvan K-11 ikärajan), jopa tylsäksi, ja odotinkin koko ajan jotain suurta ja kaiken mullistavaa käännettä tai paljastusta, mutta ei – juoni eteni uskollisesti pisteestä A pisteeseen C juuri B:n kautta, ilman sen suurempia konflikteja tai yllätyksiä. Matrix-maiseen tyyliin Alice vietti suurimman osan ajasta hokien kaiken olevan vain unta ja väittäen, ettei Jabberwockyn kukistaminen todellakaan ole hänen kohtalonsa! Itseäni tämä ärsytti suunnattomasti; jos tyttö kerran oli niin varmasti sitä mieltä, että koko Ihmemaa on unta eikä mikään voi häntä oikeasti satuttaa, niin miksi väittää niin hanakasti vastaan, kun helpommalla olisi päässyt ihan vain ottamalla miekan käteen ja TEKEMÄLLÄ sen. Ehkä juuri tämän takia lopullinen taistelu, joka varmasti oli alunperin tarkoitettu eeppiseksi kohtaukseksi ja visuaalisten effektien ylistykseksi, jäi ei pelkästään HYVIN lyhyeksi ja ennalta-arvattavaksi, myös hyvin tunteettomaksi ja pitkästyttäväksi sekä ehdottomasti LIIAN helpoksi.

Monet ovat kehuneet Deppin suoritusta erinomaiseksi, mutta koska Hullu Hatuntekijä oli monelta osin periaattessa Willy Wonka 2.0, ja koska Depp on kerta toisensa jälkeen todistanut handlaavansa mitä oudoimmatkin roolit, ”erinomainen” suoritus oli enemmän kuin odotettavissa. Deppin sijaan meikäläisen huomio kiinnittyi sitäkin enemmän Mia Wasikowskaan, todennäköisesti sen seikan takia, että ulkonäöllisesti kaunokainen toi koko ajan mieleeni Battlestar Galactica 2003:n Starbuckia esittävän Katee Sackhoffin

Myöskin Anne Hathawayn Valkoinen Kuningatar oli ihanan suloinen noiden hassujen käsivarsiensa kanssa, hih – ja noin muutoinkin tykkäsin Hathawayn roolisuorituksen erilaisuudesta verrattuna esim. Lumottuun Ellaan.

Vaikka yleensä lukeudun Bonham Carterin faneihin, Punainen Kuningatar ei sinällään suuremmin iskenyt. Tosin luulisin tämän olevan enemmänkin tylsän scriptin ja yksiuloitteisiksi kirjoitettujen hahmojen, kuin itse näyttelijöiden vika! Kaiken huomioon ottaen, Bonham Carterhan suoritui roolistaan niin loistavasti kuin mahdollista ja hetkittäin Kungittaren ilkeys (ja varsinkin tyhmyys!) jopa huvitti.

Silti, k-11 elokuvalta (ja Burtonilta!) odotti paljon enemmän ja ALICE IN WONDERLAND jättää jälkeensä pettymyksen karvaan maun. Siinä missä ”Jali ja Suklaatehdas” oli aikoinaan pakko-ostos, tämä DVD jää hyvin mahdollisesti kauppojen hyllyille, ellen nyt ihan vain loistavan näyttelijäkaartin takia harhaudu sitä ostamaan… Ja btw, jos ja kun meikäläinen joskus tulevaisuudessa lisääntyy, meidän taloudessa tullaan suosimaan pelkästään vanhaa klassikkoa aina siihen päivään asti kunnes pieni muuttaa pois kotoa! 😀

Elokuvan loppu noin muutoin oli sentään ihan OK, pyrkihän se opettamaan nuorille, että a) vähän hullunpuoleinen saa ja pitääkin olla (koska kaikki parhaimmat ihmiset ovat), b) kenenkään ei tarvitse kangistua kaavoihin ja alistua olemaan jotain, mitä ei halua olla ja c) klassisesti, kaikki on mahdollista! *insert silmien pyöräytys*

Mielipiteitä otetaan vastaan 🙂

(kuvat GOOGLE-haun avulla etsittyjä)

Mainokset
Kategoria(t): Elokuva-arvostelu (lyhyt) Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s